Kun kerran näin kauas tuli lähdettyä, päätimme käväistä myös naapurimaa Argentiinan puolella. Matkamme oli tähän mennessä tekemistämme reissuista ylivoimaisesti kallein: bussiliput maksoivat peräti 12 000 pesoa eli viitisentoista euroa/lärvi. Kilometreissä tekemämme noin 300 km matka vaikuttaa lyhyeltä, mutta kun välissä on eräs maanpintakokkaroituma nimeltä Andit, kesti bussimatka rajamuodollisuuksineen noin kahdeksan tuntia. Kuten tavallista, läksimme liikkeelle lauantaina heti aamusta, joka tällä kertaa oli ikävän sateinen. Alkumatka sujui jouhevasti asfaltoidulla tiellä, mutta aika pian bussimme alkoi könytä ylös-alas pientä hiekka(lue: muta-)tietä pitkin:

Maisemat olivat sateesta huolimatta hienot, mutta saimme niiden upeudesta kyllä paljon paremman käsityksen, kun palasimme Chileen tiistaina ns. hyvän sään aikana... Tämän tutun värisen lipun kuvasin mennessä Argentiinan rajalla odotellessamme...

... ja kun tiistaina aamulla heräsimme bussin pysähtyessä samalle raja-asemalle (bussi lähti San Martinista, jossa yövyimme, klo 6 aamulla ja nukuimme parin tunnin matkan rajalle saakka), jouduimme hieman hieraisemaan silmiämme: täsmälleen lipun takana oli pienoinen maanpinnan epäsäännöllisyys, jota emme lauantaina pilvien takaa nähneet lainkaan!

Sää selkeni Argentiinan puolella, ja saimme vihdoin omin silmin nähdä, millainen on se kuuluisa Argentiinan pusta, josta Olavi Virta niin suloisesti laulaa:

Matkakohteemme oli olosuhteuden pakosta (ajan puute sekä matkaan itseensä että sen valmisteluun liittyen) pieni, lähinnä turismilla elävä kaupunki nimeltä San Martin de los Andes. Kaupunki oli toki kaunis ja maisemat upeat - se sijaitsee vuorten välissä upean järven rannalla- , mutta muistutti liikaa sveitsiläistä hiihtokeskusta... (jollaisessa en tosin ole koskaan käynyt). Joka paikassa oli hirveän siistiä, palvelu pelasi ja hinnat olivat halvat, mutta jotenkin tuntui siltä, että olemme jossain ihmeen kulisseissa. Tunnetta korosti outo ilmiö: monessa paikassa osattiin englantia! Täytyy kyllä myöntää, että muutaman kerran turvauduimmekin englantiin, sen verran outoa oli paikallisten espanjan ääntäminen Chileen verrattuna (vaikka kuulemma chileläiset ovatkin niitä, jotka puhuvat oudosti ja "muuttavat kaikki sanat"..).

Emme harrastaneet joka paikassa mainostettua talviurheilua, (vaikka mielessäni kävi koettaa laskettelua, olisihan se ollut hienoa sanoa, etten ole koskaan lasketellut paitsi Andeilla) emmekä muitakaan extremesuorituksia siitä huolimatta että jos minkälaista ekskursiota olisi ollut tarjolla. Jotenkin totaalituristina oleminen ei yhtään houkutellut, vaikka tietenkin turisteja olimmekin.

Keskityimme sen sijaan maltilliseen patikointiin lähivuorella, pienimuotoiseen shoppailuun ja lepäilyyn: hotellissamme oli nimittäin "suomalainen sauna" ja varasimme itsellemme noin kymmenellä eurolla koko sauna-poreallasosaston :-). Saunasta voi sanoa, että jos siinä olisi ollut kunnon kiuas, se olisi ollut hyvinkin kelvollinen... ja toisaalta huonompia saunoja olen kohdannut Suomessakin. Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon, että löylyämpäri oli ruuvattu kiinni saunan seinään (kysyttäessä meille selitettiin syyksi tähän "ettei se kaadu" (???!!) - härregud, millainen katastrofi löylyämpärin kaatuminen olisikaan ollut!!!), joten veden saaminen siihen oli hieman haasteellista. Löylykauha oli lusikan kokoinen ja veden siirtäminen viereisestä suihkutilasta ämpäriin sen avulla olisi ollut aika työlästä. Tämän tajutessamme olimme jo Aatamin/Eevan asussa, emmekä viitsineet lähteä respaan pyytämään isompaa astiaa, joten tyhjensimme porealtaan reunalla ruusunlehtiä sisältäneen koristemaljan vesiastiaksi :-).

Sääkään ei varsinaisesti houkutellut suuriin ulkoilmasuorituksiin, taivaalta nimittäin räpsi suht tasaisesti vettä joka päivä, paitsi tietenkin lähtöaamuna. Patikkaretkemme taisikin olla ainoa aika, jolloin ei juuri satanut, minkä panimme kiitollisina merkille. Tässä maisema vuoren päältä:

Syöminen San Martinissa osoittautui hieman haasteelliseksi, koska ruokailuaikataulumme ei ollut kovinkaan yhteensopiva paikallisten tapojen kanssa. Suurin osa ravintoloista aukesi vasta iltayhdeksältä, jolloin varsinkaan hra J ei enää halua syödä mitään. Lounasaikaan keskipäivälläkin ruokapaikkaa oli vaikea löytää, ellei halunnut tyytyä pikaruokatyyppiseen appeeseen. Yhtenä päivänä onnistuimme kuitenkin yhyttämään iltapäivällä hyvän, auki olevan ravintolan, jossa valintamme taisi hieman hämmästyttää henkilökuntaa: minä päätin nimittäin maistaa puhvelia (jonka kerrottiin olleen ns vapaa ja onnellinen puhveli), kun taas hra J söi tapansa mukaan salaattia.

Puhveliannos oli kuitenkin niin valtava, että aikamoinen osa sitä siirtyi myös mainitun herrahenkilön suumalon kautta ruoansulatuselimistöön... tuota lihaa oli nimittäin tuossa varmaan lähemmäs kilo! (eikä se nyt edes niin erityisen hyvää ollut)

Vielä muutama kuva paluumatkalta. Ensin Temucon alueen eli Araucanían nimikkopuu, joita vuorilla näkyi paljonkin, mutta joka on ilmeisesti muualla hyvin harvinainen. Nämä ovat kyllä komeita ilmestyksiä ja isoimmat niistä todella suuria!

Sitten alkuperäisasukas, jonka kohdatessamme päässä alkoi heti soida spagettiwestern-tunnari :-):

Ja ne maisemat on tosiaan aika uskomattomia. Suurimman osan ajasta köröttelimme ja mutkittelimme tietenkin laaksoissa, mutta aina silloin tällöin näkyi muutakin kun vuoren seinämää:

Vielä pieni lisäys liittyen edelliseen kirjoitukseen: Sami sai siinä mainitusta mapudungunin kurssista koko ryhmän parhaan arvosanan!!! Näin sitä näköjään suomalainen humanisti pärjää, vaikka vastaa tentissä latinaksi :-).